Kärsin muutama vuosi sitten syömishäiriöstä: anoreksiaa, bulimiaa, kaikkea sekaisin. Sittemmin pääsin yli siitä. Ainakin jollain tavalla; luulen, ettei syömishäiriöistä itseasiassa koskaan voi täysin päästä yli. Joka tapauksessa, en ole pariin vuoteen käyttäytynyt syömishäiriöisesti; nälkiinnyttänyt itseäni sairaalloisesti tai pakottanut itseäni oksentamaan. Syömishäiriöiset ajatusmallit ovat kuitenkin läsnä, jokainen päivä. Kuulen koko ajan mielessäni äänen, joka vaatii minua olemaan syömättä, liikkumaan enemmän ja enemmän. Mutta minulla ei ole sellaista itsekuria, että pystyisin tekemään kaiken, mitä se pieni ääni takaraivossa kuiskii. (Ääni on saanut nimekseen Painonvartijakeiju. Minulla oli pienenä ystäväni kanssa leikki aina, kun olin hänen luonaan yökylässä; illalla söimme itsemme ähkyyn karkeista, mutta aamulla piti juosta pitkää käytävää edes takaisin, muuten Painonvartijakeiju suuttui. Olimme ala-astelaisia...) Siitä seuraa paljon katteettomia lupauksia itselle ja suunnatonta itseinhoa. Olen laiska, läski ja ruma - enkä edes saa tehtyä sille mitään!

Nyt kun elämäni on  muutenkin pienesti sotkussa, huomaan, että syömishäiriöinen käyttäytyminenkin alkaa tuntua tutulta. Kaksi viikkoa elän kahvilla ja näkkärillä ja käyn kaksi kertaa päivässä lenkillä, seuraavan viikon syön enemmän kuin liikaa, mistä seuraa niin paha morkkis, etten halua mennä edes ulos. Seuraava viikko menee hyvin terveellisissä ja tasapainoisissa tunnelmissa - kunnes kierros alkaa alusta. Nyt on meneillään syö ja oksenna -kausi. Ja tunnelma on sen mukainen. Koko ajan tekee mieli syödä: mahdollisemman makeaa, mahdollisimman rasvaista. Ahmimisen jälkeen alkaa keveyden tavoittelu, ei niin viehättävästi.

Arvioin itseäni lähinnä vartaloni ja etenkin kokoni mukaan. Minulla ei kuitenkaan ole lainkaan selkeää käsitystä siitä, miltä itseasiassa näytän. Joka päivä, kun katson itseäni peilistä, näen itseni eri lailla. Yleensä liian lihavana, silloin tällöin melkein siedettävänä. En vain yhtään hahmota, millainen oikeasti olen. Se on suhteellisen raivostuttavaa läheisilleni, kun olen koko ajan kysymässä, olenko lihonut, laihtunut, miltä näytän.

 Tiedän, että se on hullua, mutta ajattelen, että ehkä Rakkaani pitäisi minusta enemmän, jos olisin yhden kilonkin kevyempi, muutaman sentin kapeampi. Yritän vakuuttaa itselleni, ettei sillä ole merkitystä. Huonoina hetkinä kuitenkin huomaan hänen viehättyvän vain itseäni pienemmistä laihanlaihoista tytöistä. Tai ainakin luulen niin. Todennäköisesti vain luulen niin.. Toivottavasti...