Elämä Rakkaani kanssa soljuu eteenpäin. Kaikki on aika niin kuin ennenkin, arkista, onnellistakin yhteiseloa. Mutta jotenkin tuntuu kuin olisi vähän tyhjän päällä. En todellakaan kaipaa lupausta siitä, että olisimme ikuisesti yhdessä, en varmuutta edes vuodeksi. Haluaisin vain tietää, olemmeko me lähitulevaisuudessa yhdessä, vain toistemme kanssa. Kysyin häneltä, mitä suhteellemme tapahtuu, haluaako hän olla kanssani. Hän vastasi, että haluaa, tavalla tai toisella, todennäköisesti niin kuin ennenkin... En ole ihan vielä päässyt selvyyteen, mitä tuo lausahdus tarkoittaa.

Mutta yhtä kaikki, meillä on kyllä oikein hyvä olla toistemme kanssa. Pieni tauko teki ehkä ihan hyvääkin, pystyy nauttimaan toisen seurasta ja läheisyydestä vähän eri tavalla. Arvostaa kaikkea sitä enemmän.

Ja toisen syliin on ihana nukahtaa...

Hassua, on kovasti ikävä Ystävää, joka lähti kuukaudeksi matkoille (mikä vimma kaikilla elämäni miehillä on lähteä maailman ääriin...?). Kaipaan sitä, että saisin kerrottua jollekin kaiken, mitään piilottelematta ja muuttamatta. Tuntuu, että juuri nyt todella tarvitsisin häntä keskustelukumppaniksi; hän jotenkin auttaa minua saamaan asiat selkeämmiksi itselleni. Hänelle on hyvä puhua.

Ystävästä on tullut aika lyhyessä ajassa hyvin tärkeä minulle. Olen vaikuttunut siitä, miten hieno tyyppi hän on, niin monella tavalla. Hänen kanssaan on hyvä, helppo olla. Tuntuu, että hän on kovin omanlainen minulle. Sielunveli, kauan kaivattu.

Rakkaani ei jostain syystä ole ollut mitenkään innostunut uudesta ystävästäni.. Hhmm.. Jostain ilmestynyttä mustasukkaisuutta?

Rakkaani siis palasi toissapäivänä. Jälleennäkeminen ei ollut varsinaisesti suuria tunteita tulvillaan, enemmänkin arkinen. Taisimme molemmat olla vähän hämmentyneitä tilanteesta. Kaksi kuukautta on kuitenkin aika pitkä aika. Kaksi päivää on nyt vietetty yhdessä ja pikku hiljaa alkaa tuntua tutulta. On ollut ihanaa nähdä häntä ja olla hänen lähellään, tietenkin. Mutta jotenkin tuntuu silti vähän vaikealta. Meillä olisi paljon keskusteltavaa ja selviteltävää. Mutta ehkei ihan vielä ole sen aika - pitää ehkä ensin hetki rauhoittua ja tottua taas toisen läsnäoloon. En oikein tiedä, miten edetä. Ehkä asiat sujuvat omalla painollaan..

Kaikki se rakkaus, mitä meillä on ollut, tuntuu kuitenkin olevan tallella, vaikkakin vielä hieman pinnan alla. Kyllä se varmaan tästä...


Edit: Hassua. Rakkaani sanoi lähtevänsä tänään päivällä pois kaupungista. Sanottiin heiheit ja kaikki. Nyt ihan muussa yhteydessä tuli (vahingossa?) ilmi, että hän olikin jäänyt kaupunkiin. Ehkä hän vain unohti kertoa minulle..?

Oho.. Rakkaani ilmoitti äsken, että palaa tänään illalla, ihan muutaman tunnin päästä. En odottanut häntä vielä tällä viikolla. Nyt kauhea paniikki päällä; mitä laittaa päälle, miten laittaa hiukset, pitää juosta kauppaan, pitää siivota, ehdinkö kaiken, rakastaako hän minua.. Mitään oikeita asioita en kyllä edes uskalla ajatella. Jännittää, ihan valtavasti!

Viimeiset pari päivää on mennyt liitämällä, leijumalla. Tapasin ihmisen, Ystävän, joka ymmärsi minua heti, puolesta sanasta. Katsoi silmiin ja virnisti - ja vei sydämeni kokonaan. Taisin löytää sielunveljeni.

Mitään romanttista ei välillämme ole. Hänen kanssaan on vain simply hyvä olla. Hän on kiinnostavan ristiriitainen tyyppi: samalla kertaa hippi-ateisti-anarkisti ja äärettömän tunnollinen ja pedantti. Ja niin täynnä niin kiinnostavia ajatuksia.

Hullu tunne. Juuri häntä olen tietämättäni kaivannut. Ja nyt hän on tuossa, ja ymmärtää minua paremmin kuin kukaan.