Olin viikonloppuna äitini kanssa kesäretkellä Savonlinnan Oopperajuhlilla. Itse ooppera oli ihana. Boris Godunov -ooppera Savonlinnan Olavin linnassa loppukesän pimeänä iltana oli upea kokemus. Mutta minä ja äitini olimme toistemme kanssa kuin kaksi orpoa pirua. Äitini olisi halunnut olla siellä miehensä kanssa ja minä olisin halunnut kokea sen Rakkaani kanssa. Olimme molemmat täysin omissa maailmoissamme ja haaveissamme. Joka hetki ajattelin, että tämän olisin halunnut Rakkaanikin näkevän tai juuri tässä olisin halunnut istua hänen kanssaan ja painaa pääni hänen olalleen - tämän kaiken olisin halunnut jakaa juuri hänen kanssaan.

On vaikeaa osata olla läsnä tilanteessa, joka kaikin tavoin muistuttaa hänestä. Vaikka kaikesta nauttisikin, tietää, että voisi nauttia kaikesta vielä niin paljon enemmän, jos voisi kokea sen oikean henkilön kanssa. Tuntui koko ajan pienesti haikealta ja surulliselta. Yöllä katselin sillan kaiteeseen nojaten ilotulitusta juhlivan kaupungin yllä ja ajattelin, että tämä olisi voinut olla meidän hetkemme. Itketti.