S.P:n kommentti yhteen edelliseen bloggaukseeni sai minut miettimään, mitäs sitten jos Rakkaani ei halua jatkaa suhdettamme, kun ensi viikolla tapaamme kahden kuukauden tauon jälkeen. Mitä minä sitten teen? Koska alitajuisesti kuitenkin uskon  ja toivon, että elämämme palaa takaisin siihen, mitä se oli ennen hänen lähtöään. Vaikka kuinka epäilenkin sitä, on uskoni siihen silti vahvempi. En ole edes oikeasti uskaltanut miettiä, millaiseksi elämäni muodostuu, jos hän ei enää olekaan se olennainen osa sitä. En kyllä haluaisikaan miettiä.

En usko, että vaikka nyt eroaisimme, pääsisimme kokonaan eroon toisistamme. Todennäköisesti tapailisimme ja soutaisimme edes takaisin suhteen ja erossa olon välillä. Minä en ainakaan osaisi vain päästää irti ja olla olematta missään yhteydessä. Ja luulen, että jos yhteydessä olisimme, olisi se jotain syvempää kuin vain toveruutta. Mutta minä haluan olla hänen kanssaan, ihan oikeasti!

Ehkä sinänsä turhaa tällaista pohtia, kun en lainkaan tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Turhaa tehdä itseään surulliseksi miettimällä asioita, joihin en pysty, ainakaan tällä hetkellä, vaikuttamaan.

Vaikka eroaisimmekin viikon päästä, uskon, että pystyisin arvostamaan häntä ja aikaamme yhdessä. Hän on todella antanut minulle valtavasti. Hän nosti minua ylös masennuksestani ja on auttanut minua kasvamaan enemmän sellaiseksi ihmiseksi kuin haluan olla. Rakkaani usein sanoikin minulle: "Vaikka antaisit minulle kenkää nyt, olisin onnellinen suhteestamme ja siitä, että sain kokea sen". Olen ehdottomasti samaa mieltä hänen kanssaa, vaikka toivon, että minun ei tarvitsisi. Olen onnellinen siitä, että olen saanut tutustua häneen ja jakaa elämäni hänen kanssaa. Haluaisin sen jatkuvan...