Olen viime aikoina lueskellut aika paljon Vuodatuksen blogeja. On surullista, miten paljon katkeruutta niin monessa kirjoittajassa on.

Katkeruus on mielestäni ehkä pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Se syö niin paljon energiaa ja vie pohjan kaikilta mahdollisesti hyviltä ja onnellisiltakin sattumuksilta. Ymmärrän, että elämässä tulee pettymyksiä ja huonoja ja inhottavia kokemuksia, mutta jos niistä ei pääse yli, niistä tulee painiava taakka.

Minulla on Ystävä, joka on juuri täyttänyt 21 vuotta. Hän on niin täynnä vihaa ja katkeruutta vanhempiaan kohtaan, joiden uskoo pilanneen elämänsä. Minun tekee pahaa seurata vierestä, miten aurinkoisesta ja lämpimästä tärkeästä ihmisestäni on tullut kylmä ja katkera. Hän ei luota enää yhteenkään ihmiseen - tai mihinkään muuhunkaan elämässä. Hän ei pysty enää nauttimaan oikeastaan mistään, kun ajattelee, miten joku muukin voi olla niin inhottava kuin vanhempansa. Katkeruus myrkyttää kaikki hänen ihmissuhteensa, mistä tietenkin syntyy ikävä kierre. Olen yrittänyt saada hänet katsomaan tulevaisuuteen ja näkemään positiivisiakin asioita menneisyydessään, mutta mikään mitä sanon tai teen ei tunnu auttavan. Minusta on niin suunnattoman surullista, että niin nuorena voi olla jo niin pettynyt kaikkeen. Se on niin tuhlausta, kun hänellä olisi koko elämä vielä edessään, täynnä upeita kokemuksia, jos hän vain uskaltasi päästää irti menneisyydestään ja unohtaa katkeruutensa.

Itse uskon, että jokaisessa ihmissuhteessa on jotain hyvää ja jotain mitä arvostaa. Ja ainakin kaikesta voi oppia jotain; oppia järkevämmäksi, lempeämmäksi, viisaammaksi, ainakin vahvemmeksi. En ole maailman positiivisin ihminen itsekään, mutta katkeruuden olen onneksi onnistunut välttämään. Tai oikeastaan olen tietoisesti vältellyt sitä. En halua antaa itseni katkeroitua! Mikään ei ole sen arvoista.