Oppisi sitä varmaan olemaan yksinkin. Siis elämään sinkkuna. Olen  melkein kaksi kuukautta kokeillut (harjoitellut?), millaista se taas olisi. Tuntuu, että se olisi aika paljon tyhjempää, rutinoituneempaa. Samat asiat toistuisivat päivästä toiseen, samanlaisina. Hyvä on, myönnetään, arki on arkea parisuhteessakin, mutta ainakin sen voi jakaa jonkun kanssa.

Sinkkuna olemisessa on kyllä puolensakin: ihastumiset, jännitys, uusien ihmisten viehätys, vapaus tehdä juuri niin kuin sillä hetkellä hyvältä tuntuu. Tietenkin.

Ennen kuin tapasin Rakkaani, en koskaan ajatellut, että olisin seurustelevaa tyyppiä. En uskonut, että olisin tyytyväinen pitkässä perinteisessä parisuhteessa. En kyllä ole seurustelumme aikana kertaakaan kaivannut sinkkuelämän vapauksia. Mutta nyt kun minulla on ne vapaudet ollut, olen kaivannut parisuhteen tuomaa vakautta ja läheisyyttä, enemmän kuin uskoinkaan.

Vaikka olen seurustellut hänen kanssaan kolme vuotta, usein kun olen luennolla tai töissä, ajattelen, että enää tunti ja pääsen kotiin hänen luokseen Tai tulisipa bussi pian, haluan jo hänen syliinsä.

Sinkkuna ei olisi sitä tunnetta, ei voisi odottaa pääsevänsä jonkun luo. Ei olisi kiirettä kotiin.

Varmasti sinkkuna olisi muita ihania asioita, joita odottaa: hymyjä työpaikan kahvihuoneessa, soittoja siltä jännittävältä mieheltä, treffejä... Mutta tuntuu, että sellainen odotus olisi jotenkin rauhattomampaa, kiihkeämpää - epätoivoisempaa. Ja koskaan ei voisi tietää, kannattaako odottaminen.

"Sillä ei ole suurempaa onnea kuin se, että on joku, jota voi odottaa."
(Ranya ElRamly, Auringon asema)