Vanhemmillani on menossa todella ikävä avio(ero)kriisi. Itseasiassa se on ollut meneillään jo monta kuukautta. Kukaan ei oikein tunnu tietävän, missä mennään - tai ainakaan mitä halutaan.

Isäni on muutaman aviovuosikymmenen jälkeen löytänyt itselleen uuden naisen. Huomattavasti nuoremman, vaikkei sillä olekaan niin väliä. Ilmeisesti he haluavat aloittaa uuden elämän yhdessä. Äidilleni tämä jo pari vuotta kestänyt suhde ja avioerotoiveet tulivat täytenä yllätyksenä. Nyt isäni on jo viitisen kuukautta pähkäillyt, haluaako hän erota äidistäni, vai mitä hän haluaa. Tilanne on aika inhottava äidilleni, joka joutuu roikkumaan tyhjän päällä, koska ei itse halua tehdä mitään eron eteen.

Minulle tämä kaikki on vähän vaikeaa, koska olen aina ollut "isän tyttö". Nyt äitini tietenkin olettaa minun olevan hänen puolellaan, yhdessä muun perheen kanssa isääni vastaan. Tavallaan olenkin. Toisaalta isäni odottaa minulta tiettyä lojaaliutta ja suopeutta häntäkin kohtaan, koska olemme aina olleet läheisempiä. Ja tavallaan olen sitäkin.

Minua ei varsinaisesti haittaa se, että isäni on rakastunut ja haluaa olla uuden rakkaansa kanssa. Hyvä, jos se tekisi hänet onnellisemmaksi. Mutta minua häiritsee todella paljon se, mitä tämä kaikki tekee äidilleni. Kamalaa nähdä aina vahva äitini niin surullisena, niin poissa tolaltaan. Mikseivät aikuiset vain osaa hoitaa asioitaan siististi ja nätisti, ilman turhaa tuskaa, kun sitä on muutenkin tarpeeksi.

Välillä tuntuu ihan hyvältä ja hyväksyn asian sellaisena, jolle en voi mitään. Välillä taas lapsi minussa nousee pintaan ja olen todella surullinen siitä, että _minun_ perheeni on hajoamassa. Välillä tuntuu, että kaikki katuu päälle.