Edellisen bloggaukseni ja siihen Renaissance Man:ilta saamieni kommenttien innostamana aloin pohtia mustasukkaisuutta. On se aikaisemminkin pyörinyt kirjoitettavien asioiden muistilokerossa, mutta kiitos kimmokkeesta.

Minä en osaa olla mustasukkainen. Ehkä olen niin naiivin luottavainen tai muuten vain jotenkin jälkeenjäänyt, mutta minä en vain tajua mustasukkaisuutta. En ole omistava tyyppi. Minua ei ole koskaan suuremmin häirinnyt Rakkaani lukuisat naispuoliset ystävät ja heidän kanssaan vietetty aika. Olen myös jollain tavalla hyväksynyt sen, että Rakkaani voi ihastua myös muihin naisiin. Tämä ei tarkoita, että se olisi minusta mukavaa tai toivottavaa. Ei suinkaan! Mutta ajattelen, ettei sen välttämättä tarvitse olla minulta pois. On minulle sanottu, että olen liian luottavainen, liian salliva. Mutta uskon, että jos olisin ollut yhtään mustasukkaisempi tai omistavampi, ei minun ja Rakkaani suhteesta olisi koskaan tullut yhtään mitään. Minä olen halunnut olla hänen kanssaan, enemmän kuin mitään muuta, ja olen sen vuoksi hyväksynyt etten voi omistaa häntä. Enkä haluakaan.

Ja jos minä en ole mustasukkainen, on Rakkaani vielä vähemmän. Joskus se on ärsyttänyt minua, täytyy myöntää. Hän on lähes yllyttänyt minua tapaamaan muitakin ihmisiä, tyttöjä ja poikia. Vaikka siis olemmekin olleet ihan perinteisessä parisuhteessa, minä olen sinun ja sinä olet minun -tyyppisesti, ei siihen ole koskaan liittynyt oikein minkäänlaista omistavuutta, saati mustasukkaisuutta. Ehkä se on enemmänkin ollut omistautuvuutta, olemme halunneet olla vain toistemme kanssa.

Täytyy kyllä tunnustaa, että kerran olen oikeasti ollut mustasukkainen ja pahoittanut mieleni pahastikin Rakkaani vapaa sielu -ideologian takia. Hän ihastui aika kovasti toiseen naiseen. Onneksi tai onnettomuudeksi tämä kyseinen nainen oli ulkomaalainen, joten he saattoivat olla vain muutaman päivän yhdessä. Mutta se kyllä satutti, että hän oli valmis valehtelemaan minulle voidakseen olla hänen kanssaan. En itseasiassa tiedä, lisäsikö se mustasukkaisuuttani. Ehkei. Ymmärsin vain, että niinkin voi käydä. Eikä se saanut minua rakastamaan häntä yhtään vähempää, vaikka se minut surulliseksi tekikin. Mutta minä taidan olla aika anteeksiantava. Ja minä kovasti halusin (ja haluan) olla hänen kanssaan.

Yleisesti aika monet ovat kai aika mustasukkaisia. Ainakin mitä olen ystävien, tuttavien kanssa puhellut. Tuntuu, että sitä kaikista rakkainta ihmistä vahditaan haukan lailla. Joillekin se ehkä sopii. Mutta useimmiten olen huomannut, ettei liiasta mustasukkaisuudesta seuraa hyvää. Kuten Renaissance Man sanoikin: pienempinä annoksina varmasti terveellistä.